Taidesuunnistus takana

Kiitos katsojille viikonlopun Taidesuunnistukseen osallistumisesta! Sain hienoa palautetta (no, kukapas sitä kyllä päin näköä tulisi haukkumaankaan) ja keskustelut olivat antoisia. Lauantaina syntyi yleistä keskustelua ja ja sen lisäksi kahdenkeskistä esityksen jälkeen, sunnuntaina vain kahdenkeskistä.

Esityksissä oli paljon sellaisia, joita ei näy Joensuun tanssitapahtumissa, nuo kasvot on pienissä piireissä oppinut vuosien mittaan kyllä tunnistamaan. Ilmeisesti aihepiiri eli mielisairaus kiinnostaa. Esityksissä olikin pari, jolla on itsellään sairaus ja pari, joiden läheinen sairastaa.

Lauantaina näin esityksen jälkeen eräät kyyneleiset silmät ja useampi mainitsikin esityksen koskettavuudesta. Kaunein kuulemani sana esityskokemuksesta oli se, että eräs katsoja sanoi sen olleen ”huuhteleva”. Vanhempi naishenkilö sanoi, että osaan hänen mielestään hienosti arkipäivästää mielisairauden, mikä onkin teoksen pääpyrkimyksiä. Rohkeuttani toteuttaa teos kiitettiin.

Sunnuntaina tuli yllättävät, kivat väliaplodit toisen kohtauksen jälkeen, kolmehan esitin.

Mielenkiintoisin kysymys oli erään mieskatsojan kysymys siitä, että käytänkö tanssia itselleni terapiana. Sanoin, että en, terapia on erikseen, on psykologi ja se asia kuuluu sinne. Ja itsensä terapoimista näyttämöllä en hyväksy lainkaan, vaikka sitäkin on olemassa.

Sinänsähän tanssi on kyllä terapeuttista kuten usein muukin taide. Tanssi varmastikin enemmän vielä kuin muut taidemuodot, koska se on niin kokonaisvaltaista, koskettaa kaikkia aisteja, mieltä ja kehoa, jotka muodostavat tietenkin kokonaisuuden.

Ennen muuta, tanssi koskettaa tunteita ja on sitä kautta terapeuttista. Itselleni tanssi ei ole kuitenkaan koskaan ollut terapeuttista, siltä tuntuu, se vain tuottaa suunnatonta iloa. Kuten joku muukin on sanonut, ”ON PAKKO TANSSIA!”

- Anne Turtiainen