Olen pohjoiskarjalainen tanssintekijä ja toteutan 52-vuotiaana tämän ensimmäisen sooloteokseni. Koen, että vasta nyt olen tanssijana ja henkilönä kypsä toteuttamaan sen. Olen tanssinut 14-vuotiaasta lähtien, aloitin jazztanssilla kotikaupungissani Hämeenlinnassa, 70-luvulla lajia kyllä silloin kutsuttiin jazzbaletiksi. Se oli ihanaa Luigin metodia, josta harva enää tietääkään.
Olen tanssinut kaikenlaista, mutta monet vuodet olen keskittynyt ennen muuta rakastamaani rentoon steppiin, tehnyt koreografioita, esiintynyt itse ja opettanut. Minulla on myös oma steppiryhmä.
Tällainen rohkea aihe
Minulla on 1986 lähtien ollut kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi ja monet ovat kehottaneet minua kirjoittamaan sairaudesta – paitsi tanssija, olen myös ammattikirjoittaja. Omakohtaisia kirjallisia kuvauksia sairaudesta kuitenkin on olemassa, sen sijaan tanssin keinoin mielisairautta on käsitelty näyttämöllä todella vähän.
Koska minulla on tanssi välineenä käytössä, halusin toteuttaa teoksen tällä kokonaisvaltaisella ilmaisutavalla, joka puhuttelee ihmisiä aivan eri tavoin kuin luettu teksti. Mielisairautta, milloin se on ollut näyttämöllä esillä, on käsitelty vain groteskisti, enimmäkseen tunteissa möyrien. On aika tehdä toisenlainen näyttämöesitys: siksi halusin toteuttaa teokseni. Teos on rohkea ainakin siinä mielessä, että olen siinä koko lailla ns. paljaana. Rohkeus on kuitenkin luonteenpiirteeni ja olen valmistautunut vaikka minkälaiseen vastaanottoon, siitä onkin monien kanssa ollut puhe.
Idea
Idea Mielisairaus – mitä sitten! -teoksesta syntyi keväällä 2008. Olen sinut sairauteni ja itseni kanssa, voin avata mielisairauden maailmaa taiteen keinoin ja pidän sitä tärkeänä.
Olin 2007-2008 Itä-Suomen Liikuntaopiston luovan tanssin ohjaajakoulutuksessa, mikä avasi minulle tanssijana aivan uusia asioita, mm. tärkeää mielen ja kehon yhteyttä. Keväällä Pohjois-Karjalan Taidetoimikunta ilmoitti uudesta esittävän taiteen tukimuodosta, sparrauksesta. Hain sparraukseen ja yhtenä kolmesta minut valittiin sparraukseen teoksellani. Sparraus on ollut tärkeää. Kolmen hengen sparraustiimiltä saa asiantuntija-apua, mutta kaikkein tärkeimpänä koen tsemppauksen, jota saan. Tanssia tehdessä on usein liian yksin.
Sanoma
On aika demystifioida mielisairaus ja teoksellani pyrinkin osoittamaan, että mielisairaus on arkipäiväistä, sairaus muiden joukossa. Sen kanssa voi elää, se voi olla elämän rikkauskin – vaikka toisinaan rankkaa onkin – ja luovuuden lähde, kuten itselläni. Pidän tärkeänä sitä, että teokseni on eräänlainen faktat faktoina -teos ja siksi kuvaan esimerkiksi sairaalamaailmaa ns. objektiivisesti (sairaalamaailman kuvaus on tärkeätä, koska noista olosuhteista on vallalla ties mitä kummallisia käsityksiä). Samoin pidän tärkeänä sitä, että tiukka lääketieteellinen katsanto mielisairauteen kulkee mukana läpi teoksen.
– Anne Turtiainen
Mielisairaus - mitä sitten! 